L'avoir elle, c'est avoir les etoilles.

Sain vihdoin sen postikortin josta puhuin joskus, se ei kuitenkaan tullut Ranskasta.

Lukemattomia kertoja näinä vuosina ajattelin sua, niinä hetkinä ajattelin myös, että tulinko ikinä sun mieleen.

Alempana oleva teksti ei ole mun kirjoittama vaan muuan tytön joka muistuttaa mua keväästä ja kesästä. Hän kirjoitti tämän mulle joskus, mutta ei ehkä häpeän takia lähettänyt sitä ikinä.

Hänkin on kaikessa ihanuudessaan mua paljon parempi kirjoittaja.

"Eero,

Rakastettu Tolstoin The Death of Ivan Ilyich ei ole kirja kuolemasta, vaan elämästä, joko ei koskaan ehtinyt alkaa. Se teki muhun syvän vaikutuksen. Lueskelin sitä Hyde Parkin jättitammien alla, ja päädyin saattamaan vaivaisen kolmenkymmenen sivun kirjan loppuun vasta Vaikne järven havupuiden keskellä paarmoja ja hyttysiä pois hätistellen, siellä missä on tuttua ja turvallista.

Kirja on tuskallinen muistutus siitä, miten helposti voi päätyä elämään yhteiskunnan kaavan mukaan niin huolellisesti, että oma elämä jää kokonaan elämättä ja kuollessaankin ihminen on itse itselleen täysin tuntematon, varjo vain kaikesta halusta ja potentiaalista mitä todellisuus pitää sisällään,

Sabahattin Alin Madonna in a Fur Coat taas myytiin minulle rakkaustarinana - rikos! Sen minä sinulle takaan, että se on kaikkea muuta kuin. Se on tarina siitä, miten mahdotonta on nähdä toista ilman että tekee hänestä oman kaipuunsa peilin.

Madonna-huora-kompleksi kiedottuna melankoliaan ja silkkipaperiin: nainen joko jumaloituna ikonina tai särjettynä halun kohteena, muttei koskaan kokonaisena.

Molemmat kannet sivuittain täynnä varoituksia ja muistutuksia, ettemme jäisi vieraiksi itsellemme, emmekä, toisillemme, ettei elämä jäisi elämättä tai sanat sanomatta.

Ja ehkä siksi mä nyt kirjoitan sulle, Kiittääkseni ja pyytääkseni anteeksi.

Kiittääkseni siitä, millainen olit ja miten minua kohtelit, ja pyytääkseni anteeksi sitä millainen minä olin ja kuinka sinua kohtelin, Olen pahoillani.

Mun elämä on ollut sekava vyyhti, surullisen kuuluisa sekamelska, johon eksyin itsekin. Mutta vähitellen olen alkanut purkaa tätä solmua, ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olen riittävän lähellä.

Sinä pidit huolta. Olen siitä kiitollinen.

Ja kiitos vielä siitä, että jaksoit välittää silloinkin, kun en sitä ansainnut tai osannut ottaa vastaan.

On outoa ajatella, kuinka paljon aikaa on jo kulunut. Välillä tuntuu kuin kaikki olisi tapahtunut vasta äskettäin, välillä taas kuin muistot olisivat kertomuksia jonkun toisen elämästä. Niin kaiketi muistoilla on tapana toimia, sillä ne muuttuvat, ne elävät meissä eri tavoin kuin silloin kun asiat oikeasti tapahtuivat. Se on hassu ajatus, että välillä tarvitsemme toisia ihmisiä kertomaan meille, että olemme olemassa.

On merkillistä, miten jotkut ihmiset jäävät kulkemaan mukana, vaikka kaikki ulkoinen katoaisi.

Olgu su päevades midagi, mis teeb nad igavesti sinu omaks.

Toivon kaikkea hyvää."

Tää jätti mut sanattomaksi, kiitos sinä joka kirjoitit tämän mulle. Näytit ihan samalta, kun tapasin sut 19 vuotiaana. Ja 21 vuotiaana, kun menetin sut. Ehkä me ollaan nyt kavereita? Ehkä me ollaan vaan naapuruston tuttuja joilla on jaettu menneisyys. Ehkä nään sut nyt kadulla ja moikkaan sua. Tiedän sentään, että sulla on kaikki hyvin.

Voi luoja kuinka kauniilta sä näytit viime suununtaina Tokoinrannassa.