Tiedän et mä oon tarpeeks sekasin mun päästä et saatan oikeesti onnistuu tässä.
Tää tarina koostaa lyhyesti mun viimeset 2.5 vuotta. Mikä mut ajo tähän pisteeseen ja mitä kaikkea oon kokenu.
Syytin aika pitkään vielä itteäni siitä, että en keskellä yötä soittanu Rikulle, kun näin sen snapin jossa Riku oli kirjottanu "Kiitos kaikille". Tietenkin olin väsynyt ja ensimmäinen ajatus oli, että se tais vaan olla automiitissä käymässä. Todellisuus seuraavana aamuna oli vähän erilainen kuitenkin. Samalla, kun odotin veksipuhelua mun maailma muuttu ja äkkiä. Rikun itsemurhaa oli suhteellisen vaikee käsitellä sellasessa ympäristössä mitä intti oli. Se oli katalysti kaikelle pään myrkylle mitä mä olin saanu ennen inttiä ja sen aikana. Kaikki purkautu huonoimmalla mahollisella tavalla ulos.
Jossain määrin niitä ajatuksia on aika vaikee kammata taaksepäin ja en muista intistä tai aukista ihan hirveesti sen jälkeen mitään. Tuntuu et heräsin takasin sinä päivänä todellisuuteen, kun mä lähin Santiksen porteista ulos huonon käytöksen takia. Täysi epäonnistuminen mun kohalta.
Ois pitäny tietää ite et millon todetaan et hei, tänne on parempi palata myöhemmin, kun asiat on fine. Nyt se päivämäärä on kahen vuoden päästä. Ajattelin tolloin hoitaa ne 97 aamua loppuun.
Juoksen maaliin sun takia. Ihan sama kuinka kauan se kestäis.
Silti toi on aika jännä ajatus et mä en ois tässä tänä päivänä jos mun kaveri ei ois tehny mitä teki. Täys perhosefekti joka muutti mun elämän suunnan. Päätin alottaa pääsykokeisiin lukemisen ja jotenki päädyin yliopistoon. Toki Vaasa oli kauin paikka mihin oisin halunnu mut tääl sitä ollaan.
Fuksisyksyn eron jälkeen olin aivan rikki. Olin menettäny hyvin tärkeen ihmisen itelleni ja olin käytännössä yksin Vaasassa. Yhtä asiaa multa ei voitu ottaa pois. Se mies kuka mä olin siinä suhteessa. Ne kerrat, kun ostin kukkia, annoin toisen huutaa mulle ja en korottanu ääntä, tai lohdutin toista saati ne lukuisat muut asiat.
Paras asia mitä mulle kävi oli se ero. Sain mun energian takas, kun ei enää tarvinu varoo mitä sanoin ja tein. Se kans anto mulle luovan boostin vitutuksesta ja surusta ja en olis täs kohassa jos olisin sen ihmisen kanssa vieläkin. Niin ollen päätin et alotan kirjottaa tätä blogia, koska mun oli pakko käsitellä niit asioita itseni kanssa. Pitkälti mun kirjotukset reflektoi sitä mitä olin siihen aikaan tai nykyään. Jossain määrin täs näkee vuoden aikana kans mun kirjotuksessa pienen muutoksen.
Tuleva kevät koetteli mun kärsivällisyyttä ja mua ihmisenä paljon. Siitäkin selvittiin. Niinä aikoina näin joka puolella vaaran ja käsittelin noita asioita pitkälti yksin mun päiväkirjan kanssa. On hyvin tuskallista lukea nyt sitä ajanjaksoa jälkeenpäin katottuna. Koko se kevät tuntu vaan siltä et laskin päiviä siihen kunnes oisin takas Helsingissä. Hautasin myös sieltä monet blogitekstit, joista en tiedä tuunko ikinä julkasemaan niitä. Inho, viha ja raivo on aika yleiset teemat siellä.
Myöhemmin sillon keväällä sain mahollisuuden kuvata BoomCity Approt. Se video on vaa lähinnä fiilistelyä, ja sen huomaa. Kuitenki tykkäsin siit dokumentoimisesta. Mikä fiilis jengil on jne ja sen näkee siit videolt osakseen, vaikka en tiennykkään videokuvauksesta yhtään mitään. Kuvasin seuraavana kesänä sit mun “kesädokkarin” nimeltä kesä kun täytin 22. Humoristisen huonoa kuvausta, mut nähden et nolla kokemuksel tehty ni tuli siitä jotai kans! Ja tärkein juttu on et sain sen maaliin. Jaakko Keson sanoin mulle.
Syksyllä päädyin kuvaamaan opiskelijatapahtumia Vaasassa ja vähän muuallakin. Missään en toiminu virallisena kuvaajana poislukien Campus Festivaaleille johon hustlasin itteni ja Merenkurkunapproilla. Vessin hackathon oli toki kanssa toinen tapahtuma mitä olin kuvaamassa mut laajemmassa skaalassa se oli erilainen tapahtuma verrattuna muihin.
Kesä oli sit menny kuvatessa ja editoinnin sain loppuun marraskuussa, kun editoin neljän päivän aikana 7 tuntia joka päivä. Marraskuussa lähin takasin Stadiin ja päädyin Entropyn Happotestiin. Täällä tapasin taas Jaakko Keson ja hänen kaverinsa Ollin, josta voin nyt sanoa myöhemmin, että on tullu mun hyvä kaveri. Molemmilta sain tosi hyviä neuvoja. Ollin kautta päädyin sit 26.12.2026 kuvaamaan Guilty pleasures X Paha vaanii.
Kaikki tää kulminoitu siihen, että joulukuussa lähetin sähköpostia kolmeen tapahtumaan. Hallintotieteilijäpäivät, Poronkusema ja Pikkulaskiainen. Jokaisesta tuli positiivinen vastaus jollain ihme tuurilla.
Tässä vaiheessa tarinaa voin nostaa 2 asiaa esiin. Kaikesta tosta "menestyksestä" huolimatta mä kärsin pahasti henkilökohtasista asioista vaikka en näyttäny niitä mihinkää. Aloin myös aivan pakkomielteisesti uskomaan siihen et must voi tulla mitä vaan. Rakastuin enemmän valo- ja videokuvaukseen joka päivä ja uppouduin siihen maailmaan aivan täysin.
Eikä mulla oon käytännössä vielä mitään näyttöä, että musta tulis mikään hotshot valokuvaaja. Tiedostan, että mun videot tai kuvat ei oo vieläkään lähellä ammattilaisen tasoa. Mun ympärillä on myös 10x parempia ja kokeneempia kuvaajia. Siitä en sit taas tiedä kuinka sairas pakkomielle niillä on tähän hommaan. Ehkä se on vähän niin et jos alat ite uskomaan siihen et susta tulee jotain isoa, asioita alkaa tapahtumaan sun ympärillä ja sulle. Tykkään pelata asiat läpi vaikeella. Ei muuten opi jos ei hoida asioita vaikeen kautta.
Kuitenkin palaten aiheeseen! Tää blogi saavutti sen tarkotuksen. Tää oli keino purkaa mun omaa pahaa oloa, kunnes pääsen pois Vaasasta. Sen takia en kirjottanu tätä viime vuoden kesällä, kun olin Helsingissä. Voin siellä paljon paremmin. Siirrynki seuraavaan ideaan siellä. Saa nähä jos kirjotus taas iskee inspiksen hampaat muhun siellä ni sit jatkan toki.
Oon ottanu niin vitusti häviöitä ja paskaa niskaan tän 2.5 vuoden aikan et täs vaihees siihen on jotenki turtunu. Tiedän myös et jengi sanoo mulle enemmän ei, kun joo mitä tulee yrittäjyyteen. Meen sillä mentaliteetillä eteenpäin et oon 100:n “ei tällä kertaa” lauseen päästä voitosta. Voitte kuvitella kuinka paljon nyt haluun, et joku sanoo mulle ei jostain kuvauskeikasta.
Oon kyllästyny jengin tekosyihin. Suurimmalla osalla menee niin hyvin elämässä tällä hetkellä, ettei tajuu ees kuinka etuoikeutettuja ne on. Suomi on tosiaan itsesäälin kansa. Synti johon ennen syyllistyin ite kans.
Jos se ei oo mä joka voittaa ja toteuttaa unelmansa se on joku toinen mun sijasta ja sitä en voi hyväksyä. On 10x vähemmän lahjakkaita ihmisiä elämässä sun unelma elämää, koska ne tekee töitä sen eteen. Myöskään ton takia en luovuta. Jos mä luovutan siirrän sen kivun jollekki toiselle. Oon kerran kokenu miltä se tuntuu ja en haluu jakaa sitä kenellekkään.
Ylihuomenna mun elämä muuttuu täysin ja odotan sitä enemmän, kun mitään. Ikinä. Loppu kevään ja tulevan kesän drive on korkeempi, kuin koskaan.
Otan asiat enemmän tosissaan kuin koskaan ja todistan sille 10-tai 20-vuotiaalle mulle, että kyse on vaan siitä mitä mä teen enkä syytä muita mistään.
Toisin sanoen Mä Vastaan Mä.
Oo se vitun pingiivini, kukaan ei estä sua paitsi sä,
EAP