15 minutes till showtime.
Siinä sitä oltiin Logomon bäkkärillä. Kamat aivan märät Turun sään takia. Tuhannet ihmiset odottaa yleisössä. Vähillä unilla ja kofeiinilla oli selvästi ollu vaikutus muhun. Mua alko ahistaa koko homma. Kortisolipiikki ja paniikki alkaa iskee.
Näist asioist intti on kuitenki opettanu jotain. Ennen tehtävää vedetään vikat tsekkilistat ja tarkastetaan kamat. Tolla varmistetaan et ainoastaan inhimillinen virhe voi tapahtua ja se poistaa sotilaiden stressiä. Näin mä sit tein, vaihoin kamerast akun, flashistä patterit ja puhdistin objektiivien linssit. Käytännössä mikään ei nyt vois mennä kameran kannalta väärin.
Kädet täris helvetisti ku kävelin lavalle kuvaten Bizin sisääntuloa. Ja sillä hetkellä, kun nään sen yleisön niin kaikki se ahdistus huuhtoutuu pois sillä sekunnilla ku musa alkaa. Siin tilantees funtsii, et tuhannet ihmiset on tullu tänne nauttii täst tapahtumast ja mun pitää hoitaa mun työ hyvin. Se on hyvin autuas fiilis myös, mut ehkä"total lock in" :D kuvailee sitä fiilistä paremmin.
Nois tilanteis oon kans muistutellu itteäni, et mua ei valittais tähän hommaan jos en ois hyvä siinä mitä mä teen. Tottakai tää homma on edenny vähän liian nopee. Hustlauksesta oikeisiin keikka hommiin kuvaamaan Suomen isoimpii artistei. Siin alkaa jossain vaihees epäilee omii taitoja, ku tää kaikki tuntuu niin surreaalilt. Kirjotin Happrojen jälkeen mun ig:n highlighteihin (löytyy vieläki sielt) et tuun kuvaamaan kevääl Poronkusemas, Pikkulaskiaisis ja Wykypäivil.
Ja niinhän mä kuvasin. Täs hommas ei oo käytännös mitään järkeen, koska must tuntuu et must ei välillä riitä tähän. Ja niinä hetkinä mun on pakko muistuttaa itteäni et riippumatta mun olotilasta tai fiiliksestä lopputulos on aina vaan parempi ja parempi. Inhimillisellä tasolla mä kärsin monesta asiasta vieläkin. Asioita mistä en voi ees tänne kertoa. Sellasia juttuja joita ette nää kameran takaa. Ehkä jonain päivänä kerron mun tarinan ja kaikki hulluudet kokonaisuudessan teille.
Mutta näin yleisesti Pikkulaskiainen oli aivan törkeen hauska tapahtuma! (Säästä huolimatta, TURKU WTF!?) Tapasin vanhoja kavereita ja sain uusia tuttavuuksia. Myös tapasin vanhoja ystäviä yläasteelta. Oli super jees jutella niille pitkäst aikaa! Oli kans hauska kuulla et osa niist lukee tätä blogii. Tyyppei joit en oo siis nähny 7 vuotee! Aiva sika jees.
Ylös ja alas niin se elämä vaan menee. Safe to say oon elämäni huipulla tällä hetkellä ja se vähän ahdistaa. Mut niin pitkään ku jatkan hommia tiedän et pääsen mihin vaan.
Ja niin säki.
Best,
EAP