Part 1: Ääniwallin sohvalla
Siinä on aika hirveä ironia, että eron jälkeen siihen suruun sä haluut vaan yhen ihmisen lohduttamaan sua. Sit taas siinä on hirvee lohtu, että en käsitä sitä mikä ajo sut tekemään niin. Enkä halua myöskään ymmärtää. Se vois sattua vielä enemmän.
Varmasti olis parempia tapoja viettää Marcel Dettmanin keikkoja, kun tää, että istun Ääniwallin sohvilla tanssilattian reunalla. Kaverit on tanssimassa ja se lattian on muuten aivan tupaten täynnä. Itekin meen kohta sinne varmasti, mut joka kerta, kun katon yleisöön kelaan, että nään sun siluetin ja tunnistettavan tyylin. Tiedän, että et oo siellä. Tää ei oo sun musiikkia ja sua ehkä ahdistais jopa tälläset klubit.
Ehkä mulla on vielä ollut niin ikävä sua, koska näytit mulle varsinkin suomalaisesta musiikista puolen johon rakastuin aivan välittömästi. Tänä iltana huomaan kuitenkin asian muuttuneen suhun liittyen. Jotenkin musiikin kautta pystyn nyt jättämään sut taakse mun elämässä. Todella kova tekno ei koskaan resonoinu sulle musiikin saralla ja ymmärrän hyvin miks. Mulle se kylläkin soi. Mut kuuntelen sitä huomattavasti vähemmän nykyään.
Se ehkä johtuu siitä, et yritän säästää ne hyvät hetket tästä musiikista juuri niille spessuille hetkille, kuten nyt tälle keikalle. Oon huomannu, että oon kuunnellu paljon enemmän just sitä suomalaista indietä mitä sä soitit, koska se on rauhallisempaa. Ja ne biisit kertoo tarinoita ensirakkaudesta tai jostai muusta vastaavasta.
Mutta palaten suhun.
En tiedä tuutko lukemaan tätä, sinänsä täysin toissatekevää luetko tätä vai et, mutta tänä iltana sä katoat mun muistoista. Mä tuun unohtamaan sun tavat ja sanonnat. Se on aika intiimiä, kun tapaa jonkun ja niien olemuksesta tulee osa sua. Ei voi sanoo matkimiseks, mut paljon tapoja tarttuu toiselta toiselle. Tai niitä sanontoja. Ehkä jos tietäisin sun seurustelukuvioista oisin kateellinen hänelle, joka on mun korvike. Mut sit taas asiaa voi ajatella et so what. Mä löydän kans jonkun toisen.
Me ei ollu välttämättä paras fitti sun mielestä ja se on ollu aivan helvetin tuskallista hyväksyä. Koska se tuntu musta siltä et me oltais. Mutta se ois täysin itsekästä ja epäreilua sua kohtaan jos en vois siirtyä eteenpäin. Sä löydät jonkun toisen, mä löydän jonkun muun ja siirryt eteenpäin. Lähen nyt tanssimaan.
Part 2: muutama tunti myöhemmin
Tajusin tanssiessani muutaman asian. Oon niin onnellin, että sain tavata sut. Ja käytännössä ajattelen nyt täysin samalla tavalla kaikista mun entisistä suhteista ja säädöistä. Ehkä ennen en kelannu näin ennen, mut nyt oon sitä mieltä. Jokainen suhde ja flingi opettaa jotain muista ihmisistä, mut se opettaa kans susta ite jotain. Tähän asti on tuntunu täysin tyhmältä, että joka päivä kesän jälkeen oon ajatellu sua.
Yritin löytää jonkun toisen kanssa samanlaista yhteyttä. Kesän lopussa kelasin et olin löytäny jonkun, mut sillon en ollu totta puhuen päässy susta yli. Ja noteraasin kans jotain niistä ketkä tuli sun jälkeen. En tiedä oliko tää joku universumin merkki, mut kaikki mimmit ketä tapasin sun jälkeen Helsingissä oli tanssinu tai harrastaa tanssia. Kuten säkin. Jotenki aivan käsittämätöntä, kun kenenkään niien Tinder profiilissa tai Hingessä ei ees lukenu et ne harrastaa tanssia.
Palaten Ääniwalliin. Tanssilattialla havahduin jossain vaiheessa, että tyttö joka tanssi mun vieressä hymyili mulle. Kysyin sitten suhteellisen varovasti häneltä jos haluis tanssia mun kanssa. Ilmeisesti olin omalla tanssillani tehny vaikutuksen häneen, koska hän vastasi: "Joo! Sä tanssit tosi hyvin!" Noin 10 minuutin jälkeen olosuhteet erotti meiät ja hän jäi pois mun näkökentästä. Yritin ettiä häntä vielä vähän aikaa sen jälkeen. Tossa vaiheessa tajusin, että se oli menetetty tapaus. Talo oli aivan täynnä. Enkä niien sinisten ja punaisten valojen alla voinu tunnistaa sen mimmin vaatteita siit mustasta massasta.
Hymähdin ja ajattelin et oli hyvä hetki tähän iltaan ja se voi jäädä siihen. Ja niin tekisin sunkin kanssa. En ehkä ite ollu uskonu sitä kun kirjotin, että sä olit ihana kokemus. Niin olit, mut kaipasin sua sillon.
Ehkä mä vaan haluan jonka kanssa tanssia? Sitä en osaa sanoa, mutta tuntuu et kovasti kaipaan sitä kun pääsee tanssimaan jonkun toisen kanssa joka osaa tanssia hyvin.
Part 3: Kotona; miks ei ole heinäkuu?
Joskus heinäkuisena aamuna sä sanoit, että sun toive oli ettei susta tulis blogitekstiä. En ehkä voinu olla kirjottamatta susta, koska muut ihmiset ansaitsi tietää minkälainen sä olit. Eikä pahalla tavalla. Niistä asioista en ikinä kertois muille. Niiden hauskojen ja hyvien asioiden muisteleminen autto mua unohtamaan sut myös. Kirjottaminen auttaa monessa asiassa, kuten tässäkin.
Ja voisin väittää, että naurun ja silmien värin unohtaminen on se vaihe, kun oot siirtyny eteenpäin. Toki on aina niitä jotka löytää ittensä niistä muistoista ja ei pysty siirtymään eteenpäin. Surusta ei oikeen sais tehä kotia. Se auttaa ehkä hetkellisesti mut se ei oo lopullinen vaihtoehto. Ehkä sä nyt istut siinä sängyn reunallas ja luet tätä. Mä hommaan uusia vaatteita ja ehkä uuden hajuveden, et nää tai tunne mun olemusta enää. Me siirrytään molemmat eteenpäin.
Oikeestaan ainoita asioita mitä sun tavoista muistan oli, että yritit aina olla nauramattu mun vitseille tai tyhmille jutuille.
Asia jota on mahotonta olla unohtamatta, koska sä yritit niin kovaa olla nauramatta, ja et onnistunu.
Selasin mun kesän kuvia läpi. Löysin susta kuvan jossa naurat. Poistin kaiken. Paikkaan sen reiän mun farkuista. Nyt mä tiedän miks, en vaan ymmärrä mikset sanonu aikasemmin. Ja yllättäen se helpottaa mua.
Ei ehkä haittaa jos et soita sittenkään.