Kadotin itteni johonki aivan turhaan ja tuntuu että se osa mua haluaa takasin vieläkin. Mun on pakko tappaa se osa jotenkin pois mun elämästä.
Sen kipinän menettäminen on pahinta mitä voi tapahtua. Elämä muuttuu harmaaks ja pohtii et jaksaako tehä tota tai tätä. Ja sit ku sen kipinän saa takas. Ei oo parempaa fiilistä.
Mä kyllästyin kysymään millon tää tuska ja kipu lakkaa. Niinku ampumahaava tai viilto terästä se polttaa, monien vuosien jälkeen vieläkin. Mut sä et lopullisesti voi velloa siinä kärsimyksessä. Missään nimessä kivusta ja kärsimyksestä ei saa tehdä kotia. Vaikka se lohduttais jollain tavalla.
Ja syvimmältä sisältäni, siinä hetkessä kun totesin, että kaikki on menetetty mun sisällä syttyi palava halu. Se on se sama halu hengittämiseen sukeltamisen jälkeen. Lopulta se liekki paloi kovempaa, kuumempana ja kirkkaammin kuin kaikki siihen asti tulleet surun kyyneleet ja epätoivon aallot.
Enkä oikeen tiedä missä vaiheessa sain sen kipinän takas. Nousin yks päivä sängystä ja totesin, että kuinka kaunis päivä silloin oli. Siitä eteenpäin mulla ei ollut pidempää jaksoa jossa olisin nähnyt maailmaa, itseäni tai muita huonolla tavalla. Tottakai yksittäisiä hetkiä tuli eteen, mutta koen olevani onnellisempi ja motivoituneempi nykyään.
Mä en usko manifestointiin. En oo myöskään löytäny lohtua jumalasta tai mistään henkisestä. Ja silti, jotenkin asioilla on tapanu järjestyä itestään. Kunhan jaksaa vaan jatkaa. Jonain päivänä sä tunnet tuulenpuuskan, näät pilvettömän taivaan ja tunnet auringon lämmön sun iholla. Ja sä sanot "vihdoin asiat paranee".
Miks kaikista maailman kauheista ja pahoista asioista sä päättäisit vihata itseäs?
Kirjotettu keväällä (2026) Ei julkaistu, koska elämä vei liian nopeesti eteenpäin.